Ystävien seurue vainajaa saattaa
yksissä tuumin ja myös selvinpäin.
Autolla arkku nyt haudalle matkaa.
Viimeinen palvelu tarjotaan näin.

Vaan sitten kalpaten käy heidän siellä:
On tuho kolarissa niin armoton.
Lepää koko seurue tohjona tiellä,
vainaja ainoastaan ehjä on.

Surevat vääntävät itkua mieleen.
Saa pappi peitellä haukotuksen.
Virsiä veisataan paljon ja pieleen,
vainaja kuuntelee ihmetellen.

Kas sitten johtaja suudelman antaa.
Sylkien kääntyy ja pois katoaa.
Kummulle kolleegat kukkia kantaa,
vainaja ei ketään suudella saa.

Ilmoja ennustaa et voi sä koskaan,
hetkessä sataa ja myös salamoi.
Saattueen väkikin etsiytyy suojaan.
Suojautua vaan ei vainaja voi.

Hän makaa tyynenä satoi tai paistoi,
ei myrskysäälläkään tuu tenkkapoo.
Me taasen elääkin tohdimme vaivoin,
vainajain rohkeutta meillä ei oo.

Ees’ ja taas’ hosutaan me kaikki täällä.
Otsassa merkki on lähtemätön.
Vasta kun lepäät sä lautojen päällä,
saat tunteen turvallisen, pyhätön.

Ei kuollut maksele vuokraa, ei lainaa.
Ei talonmiehelle voi valittaa.
Tuskinpa henkiset huoletkaan painaa,
kun tammiarkussansa asustaa.

Kaukana jossakin, varjojen maassa,
ei siellä pelkoa tunneta lain.
Elävät kun kulkevat rahastamassa,
on vainajalla tuo arkkunsa vain.

 
 
 
 

Tää ruma rienaus on ehkä teistä.
Ei maiset murheeni maan alle tuu.
Antautuu kerran nääs’ jokainen meistä,
vapaa on vainaja ei kukaan muu.