Todellinen runoilija osaa kuolla ajallaan
Sen parempi jos kuolee traagisesti.
Lermontov oli kakskytkuus, kun marssi kuolemaan
Leukakeinuun päättyi erään toisen pesti.

Oli Kristus kolkytkolme, kun kertas sanojaan:
"Älä tapa, älä viatonta murhaa´."
Pantiin moisesta tuo runoilija ristiin roikkumaan,
Eipä kirjoittele, eikä mieti turhaa´.

Kolkytseitsemän jo täytin, runoilijan monen muun
Muistan vainajana siihen ikään olleen.
Siinä iässä jo Puskin joutui kaksintaisteluun,
Majakovski pyssyn nosti ohimolleen´.

Voi petollinen jumala, siis kolkytseitsemän
Mä olen eikä kirkonkellot soikkaan.
Byron ja Rimbaud silloin jätti elämän,
Vaan yli senkin rajan tänään loikkaan.

Ei kaksintaistelua tarvittu oo lain
Ja tyhjänä on seissyt turhaan risti.
Ei verta ohimolle, niihin harmaata jo sain
Se sattuakin voisi hemmetisti´.

Ei laukausta siis, hysteerikot malttakaa
Vielä hätkähdytän teitä joku kerta.
Partaterällä kun ryömin, ei haavaa laisinkaan
Mun ihollain, vain sydän vuotaa verta.

Kas runoilija eläin on pitkäkaulainen,
Kaiken typistää se pieneen, elämänkin.
Se huitoo veitsellään vain jotain tehdäkseen
Se jättää rakastetun, ystävänkin´.

Vaan mitä teemme me, suuret runoilijat nykyään?
Me riudumme kuin vangit haaremissa.
Vähään tyydymme ja elämme myös hiukan pidempään -
Näin mietin viime yönä juovuksissa.