Oli hiljainen laakso, jossa kalliot tuulta ei estä, ei estä,
siellä luola, missä ei ihminen koskaan käy, koskaan käy.
Siellä eleli vain kaiku niin huoleton, huoleton
vastaten vain ihmisten huutoihin: hoi.

Jos oot yksin, niin yksin, ja sun huokaus putoaa luolaan, sen kuiluun,
niin kaiku muuttaa sen huudoksi, muuttaa sen, kaiku sen.
Se vahvistaa sen, kantaa sen varoen, varoen,
kannattaen käsillään huutoas’ sun.

Oli mieltä ne vailla, ne juopuneet hulttiot, hullut, nuo hullut.
Ne kaiun iloisen tulivat tappamaan, tappamaan.
Jotta mieletön huuto ja laulu ei kuuluisi, kuuluisi,
ne tulivat elävän kaiun vaientamaan.

Ja ne sitoivat kaiun, sen silmät ja suun ja kädet, ja kädet.
Koko yön kesti julma, verinen leikki tuo, leikki tuo.
Aamun tullessa ne kaikumme ampuivat, ampuivat.
Kivet vyöryivät kuin kyyneleet rinnettä alas.