Kilpikonnan lailla käy väsymys luihini mun.
Enää vihaa ei toisiaan sydän eikä pää.
Sydän pamppaillen käy en viereen rakastetun,
Enää vereni syki ei sykettä kiihkeää.

Enää rakkauden sanoja kuulla ei huuliltain,
Mua ei järkytä mikään, ei menetys ystävän.
Minun tarmoni on kuin kasa pyykkiä kellarissain,
Enää mieti en kumpi on voitolla minä vai hän.

Jos joku lyö,
en enää
vastaa näin:
"Älä lyö,
ei ei ei
ystäväin´."

Olen hampaaton, niin kuin susi vanhentunut.
En kiirehdi maailmaa, en edes ihmistäkään.
Työni tehty jo on, lanka elämän lahonnut
Siihen liekkiä kukaan ei saa enää syttymään.

En ole ystävällinen, en kova, en kumpaakaan
Edes rynnäköt minua ei saa innostumaan.
Oon läpinäkyvä niin kuin avattu ikkuna.
Yhtä värikäs niin kuin kauhtunut pellava.

Jos joku lyö,
en enää
vastaa näin:
"Älä lyö,
ei ei ei
ystäväin´."

 
 
 
 

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 

Ei koske loukkaukset, ei haavat verisetkään,
Aina suojaksi saada voin siteen puhtoisen.
En haaveile enää ja tuskinpa unia nään,
Niillä vaivaa ei päätään loppunut ihminen.

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 

 
 
 
 

Olen kyllästynyt tässä maailmassa kilpailemaan,
Pysyn makuulla, aika minusta tarmon vei.
Minun sydämeni lyö kuin minusta irrallaan,
On aika lähteä sinne, missä sanotaan ei, ei, ei´.