Meidän taaksemme jäivät ne sodat ja auringonlaskut,
vaan vielä mä aamunkin nähdä niin tahtoisin tään.
Kerran tulevat päivät, kun asetakkien risaiset taskut
paluulippua kantaa, ja nousun taas auringon nään.

Meille sanottiin aina: te kuolkaa kuin sankarit kuolee.
No, vietäväks’ täällä mä yksin vain kohtalon jään.
Se heidän mieltä ei paina, ne sätkän vain kääri ja nuolee,
vaan minulle riittää, kun nousun taas auringon nään.

Ollut en tykin ruokaa, vaan pääsin mä joukkoihin, missä
ei ammuta lainkaan, sut salaa vain puukotetaan.
Meitä monta niin huokaa haavoissa kirvelevissä.
Tämän kestän, jos nähdä taas nousun vain auringon saan.

Kun aurigonkukan mä näin, se kääntyi taivasta kohti.
Puoli kuusi sen tiesin: yhdentekevää voittomme on,
sillä tehtävä tärkein, näin laillani muutkin kai pohti,
on lahjoittaa teille uus’ auringonnousu vain.