Minun musta ihmiseni harmaassa puvussa -
Hän oli ministeri, isännöitsijä, upseeri -
Kuin ilkeä pelle hän vaihtoi naamiota.
Ja iski vyön alle, äkkiarvaamatta, ja ilman syytä.

Ja, hymyillen, hän katkoi minulta siivet,
Minun kahinani muistutti ajoittain ulvontaa.
Ja minä mykistyin kivusta ja voimattomuudesta.
Ja ainoastaan kuiskasin: "Kiitos että vielä elän".

Olin taikauskoinen, etsin ennusmerkkejä,
Että, muka, se menee ohitse, kestä, kaikki on pötyä.
Minä jopa ryntäsin kabinetteihin
Ja vannoin luopuvani: "Ei koskaan enää!"

Ympärilläni hysteeriset parkuivat:
"Pariisissa hyppää yhtenään, niin kuin me Tjumenissa.
On jo aika karkottaa tuollainen Venäjältä!
Kauan sitten olisi pitänyt - nähtävästi johto on laiskaa!

Juoruilivat datshasta ja palkasta,
Muka rahaa suunnattomasti - öisin takoo.
Minä annan kaikki - ottakaa ilmaiseksi,
Kolmihuoneinen vankisellini.

Ja minulle annettiin ystävällisiä neuvoja,
Hiukan ylimielisesti olkapäälle taputtaen.
Ystäväni - kuuluisat runoilijat sanoivat:
"Ei kannata riimitellä noin, huudan - seistä törötän".

Ja minussa romahti elämän halu,
Ja minä tulin sinuiksi kuoleman kanssa.
Sen on jo kauan kaarrellut vierelläni,
Peläten ainoastaan hiukan kahinaani.

Oikeudessa en aio mitään salata,
Jos kerran kutsuvat - vastaan kysymyksiin.
Minä mittasin sekunneissa koko elämäni,
Ja vaikka kehnon-köyhästi, mutta kuormani kiskoin.

Mutta minähän tiedän, mikä on valhetta ja mikä pyhää,
Olen sittenkin ymmärtänyt sen jo kauan sitten.
Minun tieni on omani, ainoastaan omani, ystävät,
Valintaa minulle - ehkä onneksi - ei annettu.