Nauran kyynelissä - kuin vääristyneessä peilissä, -
Minua on siis taitavasti petkutettu:
Koukkunenät ja irvistys korviin saakka -
Kuin venetsialaisessa karnevaalissa!

Minun ympärilläni tiivistyy rengas -
Minuun tartutaan ja vedetään mukaan tanssiin, -
Niinpä niin, minun normaalit aidot kasvoni
Kaikki, varmaankin, ottivat kuin naamiona.

Raketteja, konvehteja... Mutta kaikki ei ole kohdallaan, -
Ja naamiot tuijottavat minuun soimaavasti, -
He kirkuvat, että minä taas - en ole tahdissa,
Että astun partnereiden varpaille.

Mitä minun on tehtävä - juosta pois, ja nopeasti?
Tai ehkäpä yhdessä heidän kanssaan pitää hauskaa?..
Minä toivon, että - petomaisten maskien alla
Olisi kuitenkin ihmiskasvot.

Kaikki ovat naamioissa, peruukeissa - kaikki kuin yhtä, -
Kuka - satuolento, kuka kirjallisuushahmo...
Naapurini vasemmalla - surullinen harlekiini,
Toinen - pyöveli, ja joka kolmas narri.

Yksi heistä yrittää puhdistaa itsensä,
Toinen peittää kasvonsa julkisuudelta,
Ja jollakin ei ole enää voimia tehdä eroa
Kasvojensa ja välttämättömän naamion välillä.

Minä käyn piirileikkiin, nauraa hohottaen, -
Ja kuitenkin olen rauhaton heidän seurassaan:
Ehkäpä jotakuta pyövelin naamio
Miellyttää - eikä hän enää riisu sitä?

Harlekiini voi äkkiä alkaa surra ikuisesti,
Rakastuen omiin surullisiin kasvoihinsa;
Entä, jos narri hullussa hahmossaan
Ottaa ja unohtaa normaalit kasvonsa?!

Kuinka hyviä kasvoja ei ohittaisi,
Kuinka rehelliset voisin varmasti erottaa?
Kaikki ovat oppineet pukeutumaan naamioihin
Etteivät särkisi omia kivisiä kasvojaan.

Minä tunkeudun kuitenkin naamioiden salaisuuteen,
Olen vakuuttunut, että analyysini osuu kohdalleen:
Että välinpitämättömyyden naamiot heillä
Ovat suojauksena sylkemiseltä ja korville lyönneiltä.