Minä kasvoin pituuta ja järkeä
Kiitos teille, äiti ja isä, -
Ihmisten kanssa elin sovussa - en hoppuillut, enkä komennellut,
En myöskään kumarrellut - kuljin aina pystypäin,
En ollut moksiskaan, elin kuten elin,
Ja päätäni autoin käsilläni...

Mutta oli kerran ilmiantoja luettiin syytteet -
Keskellä ei mitään, missä et tapaa tuttuja, -
Oli kabinetti ja kyltti: "Arvosta aikaa", -
Siellä ihminen lyödään pikkuhiljaa maanrakoon,
Siellä lyödään leimat papereihin umpimähkään,
Asiat arkistoidaan - ja löydät itsesi jostain Vorkutasta.

Sitten loppututkinto, ja sitten - takaisin kotiin.
Seitsemän vuotta istuntoa selän takana, -
Ne vuodet roikkuvat minussa - ei niitä heitetä pois, ei myydä.
Mutta sitten törmäsin kerran päällikköön,
Joka sukkelasti värväsi minut autokuskiksi, -
Niinpä aloin ajaa pitkän linjan rekkaa Uralin taakse.

Tie, ja tiellä raskas MAZ-rekka
Joka on korviaan myöten kinoksessa,
Hytissä - pimeää, ja kaveri vaikenee jo kolmatta tuntia,
Huutaisi vaikka, mutta hän on suutuksissaan -
Keskellä ei mitään, tietä ei eteen, ei taakse, -
Ja kaveri - hakkaa "Miekkatanssia" hampaillaan.
Me molemmat tiesimme reitin ja päämäärän,

Että tätä MAZ-rekkaa odotetaan siellä perillä, -
Ja meidän tehtävämme - istua ja ajaa yöstä yöhön!
Mutta kuinka nyt - sydäntalvella, Joulun alla -
Keskellä ei mitään, tietä ei eteen, ei taakse, -
Soitamme turhaan torvea - ympäri lumipyry, eikä mistään apua!

"Sammuta se kirottu moottori - hän sanoo, -
Palakoon tämä kirottu rekka tänne vaikka poroksi!"
Muka, näethän itsekin - tässä ei päästä mihinkään.
Muka, näethän itsekin - ympärillä on vain lumipyryä,
Yöhön mennessä - kaikki peittyy sakeaan lumeen, -
Näin tulee loppumme, eikä meitä tarvitse edes haudata!..

Minä vastaan: "Älä vingu ja valita siinä!"
Mutta hän - sieppaa käteensä jakoavaimen
Ja katsoo kuin villieläin (hän yleensäkin kiivastuu helposi), -
Mutta mitäpä hänestä - ympärillä on vain lymipyryä,
Ja se, joka täältä elävänä selviää,
Sehän kertoo mitä tapahtui, kun asia selvitetään!

Hän oli minulle melkein enemmän kuin veli -
Hän lähes söi minun kädestäni, -
Ja nyt hän katsoa tuijottaa - oikein selässä kylmää.
Mutta mitäpä hänestä - ympärillä on vain lumipyryä,
Ja kuka siellä kotona lopulta selvittää,
Että hän unohti, kuka minä olen hänelle ja kuka hän minulle!

Ja niin hän häipyi lumipyryyn jonnekin.
Minä annoin mennä, ja itse - kävin makuulle, -
Minä näin unta meidän "iloisista" retkistämme:
Kuin olisimme taas keskellä ei mitään,
Ja minä etsin ulospääsyä portista, -
Mutta sitä ei ole, on vain sisäänkäynti, eikä sekään ole - se.

...Loppu oli yksinkertainen: tuli hinausvaunu,
Ja siinä oli vaijeri ja siinä oli lääkäri,
Ja MAZ-rekkamme päätyi oikeaan määränpäähän, -
Kaverini tuli myös - täristen koko kehollaan...
Ja niin myöhemmin - jälleen pitkän matkan kuljetus, -
Minähän en pahalla muistele - otan jälleen hänet mukaan!