Kannoin suruani
kevätjäällä.
Jää murtui, sielu repesi,
Vajosi kivenä veden alle,
Mutta suru, vaikka olikin raskas,
Piti kiinni
terävistä reunoista.

Suru siitä päivästä asti
Etsi minua pitkin maailmaa,
Huhut mukanaan ja vääristelyt,
Ja etten kuollut,
sen tiesi paljas paju,
Ja vielä viiriäiskoiraat
naaraineen.

Mikähän niistä sanoi hänelle,
Minun herralleni,
Ne pettivät minut, Puhuivat sivu suun,
Ja kiihkosta suunniltaan
Hän lähti minua hakemaan,
Ja hänen mukaansa lyöttäytyivät
Suru ja huhut.

Hän saavutti minut, otti kiinni,
Halasi ja nosti syliin.
Hänen vieressään satulassa Myhäili suru.
Hän ei voinut jäädä,
Oli vain yhden päivän,
Mutta suru
jäi iäksi.