Neljä vuotta kiersi rosvolaivamme merta,
Lippuamme eivät haalistaneet taistelut ja myrskyt.
Opimme paikkaamaan purjeita
Ja tukkimaan reikiä omalla ruumiillamme.

Nyt on kannoillamme es kaaderi,
Meri on tyyni, kohtaamista ei voi välttää.
Kapteeni sanoi meille rauhallisesti:
»Vielä ei ole ilta, vielä ei ole ilta.»

Fregatti kääntyi kyljittäin,
Savu värjäsi vasemman kyljen.
Tuleen vastattiin umpimähkään,
Kaukana kajasti tuli ja kuolema.

Onni on meidän kanssamme, Pahemmastakin on selvitty.
Mutta tuuli ei suosi meitä, Ja ruumassa on vuotoja.
Kapteeni lähetti meille taas tutun merkin.
»Vielä ei ole ilta, vietä ei ole ilta!»

Meitä katsovat kiikareilla, kaukoputkilla sadat silmät,
Näfeevät meidät savusta vihaisina ja harmaina.
Mutta koskaan ne eivät näe meitä
Kahlittuina kaleerien airoihin.

Taistelu ei ole tasainen, laivamme kallistuu.
Pelastakaa meidän sielumme!
Mutta kapteeni huusi entraukseen:
Vielä ei ole ilta, vielä ei ole ilta!

Kuka tahtoo elää, kuka on iloinen, kuka ei ole täi,
Valmistautukaa lähitaisteluun,
Ja rotat lähtekööt laivasta,
Ne ovat vain tiellä taistelussa.

Rotat tuumivat: yrittänyttä ei laiteta,
Ja hyppivät pakoon tulitusta.
Mutta me ja fregatti iskimme kyljet yhteen.
Vielä ei ole ilta, vielä ei ilta!

Kasvokkain, veitset vastakkain, silmäkkäin,
Ettemme joutuisi tursaiden tai rapujen suuhun,
Kenellä colt, kenellä tikari kädessä, Kenellä kyyneleet silmissä,
Me jätimme uppoavan laivan.

Mutta ei, eivät ne voi sitä upottaa,
Meri auttaa, nostaa laivan harteilleen,
Merihän on meidän puolellamme,
Ja kapteeni oli oikeassa: vielä ei ole ilta!